Paikallinen lehti Uusi Rovaniemi julkaisi minun kirjoituksen lauantai vieras osiossa. Laitan tekstin nyt kokonaisuudessaan tähän kirjoitukseen.
Pumpulista on paha ponnistaa
Lasten liikuntataidot ovat heikentyneet viimeisten vuosikymmenten aikana. Yleisesti syynä on pidetty pelikoneita, älypuhelimia, tabletteja jne. Kuitenkin hyvin usein syynä on meidän vanhempien hyvältä tuntuvat tavat lasten kasvatuksessa. Autamme lapsiamme kiireen keskellä lähes kaikissa asioissa, kuten syömisessä, juomisessa, pukemisessa, siirtymisissä jne. Lisäksi neuvomme aktiivisesti aktiivisia lapsia liikkumisessa, kuten lapsia käsketään olla juoksematta asfaltilla, varoitetaan liukastumisesta tai vaatteiden likaantumisesta jne. Mutta kysynkin, että kuinka hyvin lapsi oppii itse ajattelemaan ”vaaroja” jos hänelle sanoitetaan jatkuvasti valmiiksi lopputulos tai kuinka moni meistä aikuisista tykkää liikkua, jos joku koko ajan neuvoo vieressä ja kieltää tekemästä asioita? Toki vanhempien tulee puuttua tilanteisiin, jossa lapsen terveys on uhattuna, mutta jos lapsi kaatuu asfaltille, niin niistä selvitään yleensä pintanaarmuilla. Merkittävin oppiminen lapsen kehityksessä tapahtuu juuri erilaisten kokemusten kautta. Tämä tulisikin muistaa erityisesti siinä vaiheessa, kun lapsi alkaa harjoitella itsenäistä istumista, kävelyä ja juoksua.
Näiden perustaitojen puutteellinen harjoittelu näkyy ja alkaa kertaantua myöhemmällä iällä. Autan itse useita urheilevia nuoria, joilla on rasitusperäisiä loukkaantumisia ja joiden taustalla on osittain yksipuoleinen liikunta. Lapsi tarvitsee monipuolista liikuntaa varhaislapsuudessa. Yksi mielenpainuvimmasta sanonnoista minkä olen lasten koulutuksista saanut: ”pumpulista on paha ponnistaa”. Eli jos lasta autetaan kaikessa, eikä häneltä vaadita mitään, tulee iän karttuessa kaikki asiat olemaan aina vain vaikeampia ja vaikeampia. Tämä ongelma ei ole pelkästään vanhempien aikaan saamaa, vaan koko lasta ympäröivien henkilöiden tulisi auttaa lasta kehityksessä kokonaisvaltaisesti. Meidän vanhempien tulisikin muistaa, että kaatumiset ja pintanaarmut eivät ole muiden vika, vaan ne kuuluvat lapsuuteen ja oppimiseen.
Olen huomannut näin jälkikäteen, että olen itsekin ensimmäisen lapsen kohdalla liikaa varonut lapsen kaatumisia ja itkuja vauva-aikana. Nyt liikkumisessa on pieniä ongelmia ja tämän vuoksi lasten fysioterapia onkin alkanut kiinnostaa minua ja olen lapseni kautta löytänyt monia työkaluja muiden lasten auttamiseen. Meidän vanhempien tulisi muistaa, että kukaan ei tahallaan halua toimia väärin, vaan toimimme sillä parhaalla tiedolla mitä meillä on henkilökohtaisesti käytettävissä juuri sillä hetkellä.